Aika menee niin nopeesti. Siitä on nyt puol vuotta kun viimeks kirjotin enkä pysty käsittelemään tota tietoo mun päässä millään tavalla. Tää puol vuotta on ollu vielä parempi, mitä koko mun vaihdon alku. Oon oppinu niin paljon kaikesta, tutustunu mun elämän tärkeimpiin ihmisiin, syventäny suhteita niin moniin ihmisiin, nauttinu, nauranu, itkeny ja laskenu päiviä kauhulla siihen hetkeen, kun mun pitää jättää mun elämä täällä taakse. Tällä hetkellä mulla on 48 päivää jäljellä, joka on ihan liian vähän.
Mitä kaikkee oon tehny puolen vuoden aikana? Oon käyny kahella rotaryreissulla, tammikuussa kierrettiin ns. koko etelämeksiko, täältä Chiapaksen osavaltiosta lähtien Cancuniin asti, kaks viikkoo bussissa kierreltiin mm. 12 erilaista arkeologista aluetta, paljon paljon paljon luonnonihmeitä ja tutustuttiin kaikki vaihtarit toisiimme paremmin. Toinen reissu oli nyt huhti-toukokuun vaihteessa keskimeksikoon, joka oli sit enemmän kulttuuriin painottuva, kierreltiin kirkkoja ja niiin monta ihan äärettömän kaunista kaupunkia läpi, tykkäsin oikeestaan jopa tästä keskimeksikon reissusta enemmän! Kaikki mitä näin oli ihan kun toinen maailma verrattuna siihen, mihin oon täällä etelässä tottunu. (Näistä reissuista kuvia vähän myöhemmin.)
Oon myös vaihtanu kahesti mun perhettä. Mulla on käyny ihan uskomaton tuuri, koska kaikki mun kolme perhettä on niin ihania! Tosi erilaisia, mutta ihania kaikki. Kakkosperheessä mä tykkäsin olla ihan sikana, se perhe oli tosi rento, vitsailtiin paljon ja ne anto mun olla ja mennä tosi vapaasti! Niitten kuukausien aikana vietin tosi paljo aikaa mun kavereitten kanssa ja varsinkin melkein joka toinen viikonloppu asuin mun parhaan kaverin luona! Kolmosperheen kanssa oon asunu nyt melkein kuukauden, mun muutto näitten kanssa siirty tosi paljon monen syyn takia, mut nyt oon täällä asustellu ja on ollu tosi kivaa! Kaikissa perheissä on omat hyvät ja huonot puolet, mutta kaikkien kanssa mulla on ollu tosi kotosa olo.
Huhtikuussa mulle tapahtu kanssa mun tähänastisen vaihon vaikein asia. Mä tulin tosi kipeeks ja vietinkin sitten mun 18v synttärit meksikolaisessa sairaalassa. Oli järkyttävät reilu kaks viikkoo mitä olin tosi kipeenä, mutta loppujen lopuks siitäkin selvittiin ja oli ihan kasvattava kokemus, onneks tapahtu tälleen enemmän loppupuolella joten ymmärsin sitten jo kun mulle selitettiin että mitä tehään ja mitä tapahtuu. Salmonellasta oli loppujen lopuks kysymys, mutta kun bakteerit on niin erilaisia niin iski sitten vähä vahvemmin ja tipassa tuli oltua muutama päivä, nyt kuitenkin kaikki tosi hyvin!
Meillä oli piirin 4195 konferenssi toukokuun puolessa välissä Veracruzissa, ja tää oli vika kerta kun nähtiin kaikki vaihtarit yhessä! Konferenssi oli tosi kiva, päivien aikana meillä oli aktiviteetteja ja sitten illalla aina hienommat illalliset, yhtenä iltana kaikilla piti olla valkeeta päällä ja meillä oli rannalla illallinen, toisena iltana oli sit omien maiden/osavaltioiden perinnevaatteita ja kolmantena iltana Rotary Gaala johonka kaikkien piti sit tulla enemmän laittautuneina. Täällä gaalassa annettiin semmoset kunniamaininnat yhdelle meidän piirin jokasesta osavaltiosta, se oli mm. kielen ja kulttuurin oppimisesta ja omaksumisesta ja minulle se sitten annettiin meidän osavaltion vaihtareista, joita ollaan 14 täällä Chiapaksessa.
Tässä nyt ehkä isoimmat jutut mitä mulle on täällä tapahtunu. Tosiaan täytin myös 18 ja vaikka nyt en sitten synttäreitä päässy juhlimaan meksikolaiseen tapaan mikä harmitti tosi paljon niin ompahan ainakin ikimuistoset synttärit jos ei muuta!
Alle kaks kuukautta jäljellä ja mun fiilikset on tositositosi sekavat. On hetkiä millon musta tuntuu, että no ompa kiva päästä jo Suomeenkin ja nähä kaikki rakkaat ihmiset, olla kotona ja tehä mitä haluaa millon huvittaa. Mutta sitten taas iskee se, että millon mä pääsen takasin tänne? Mulla on mun perheet ja parhaat kaverit myös täällä, miten mä pystyn olla ilman niitä tietämättä millon nään ne taas? Vuodessa saat rakennettua itelles kokonaisen elämän, opit kielen ja kulttuurin, saat sun tukiverkoston, opit tuntemaan sun kotikaupunkin niin että pystyt liikkumaan ilman huolia ja saat ihan erilaiset arkirutiinit. Oon sanonu tän jo muutaman kerran, mutta en ikinä ennen oo ollu niin onnellinen mitä oon ollu täällä ja tiijän jo miten surullinen tuun olemaan sit kun tuun takas Suomeen. Oon yrittäny sitä tässä hyväksyä ja miettiä mutta ei se silti tuu helppoo olemaan, tänne jää mun elämän tärkeimpiä ihmisiä, ja no tottakai tätä säätäkin ja ruokaa ennen kaikkee tulee ihan kamala ikävä. Mikä mua auttaa paljon on mun ajattelutapa siitä, että elämä vie mut sinne minne on tarkotuskin, kohtalo näyttää sit sen mikä on parhain, ehkä mun tie tuo tänne takasin joku päivä, ehkä ei, mutta mulla on kova luotto siihen, että kaikki päättyy niinkun on paras.
